Mitä on olla koulukiusattu ja myöhemmin työpaikkakiusattu? Se on suoraan suomeksi sanottuna täyttä helvettiä ja se vie itsetunnon nollaan, jopa miinuksen puolelle. Kiusaaminen alko heti ekaluokalla ja jatku koko peruskoulun ajan. En etes jaksa muistaa mitä kaikkea sain kokea. Mulla oli vaan yks hyvä ystävä, vai olikohan se kaveri, koko peruskouluaikana. Tulin toimeen paremmin poikien kanssa kuin tyttöjen. Poikakavereita, siis kaveri kavereita mulla oli joitakin. Kiusaajia olen joitakin nähny peruskoulun jälkeen ja jokunen on nykyisin mun facebook-kavereissaki. Jotenki mua kuitenkin ärsyttää se, että he (entiset kiusaajani) jakavat paheksuten kiusaamiseen liittyviä artikkeleita. Tähän nyt joku voisi sanoa, että pitäs unohtaa menneet ja ovathan he voineet muuttua jne. Joo, minä uskon (ja toivon), että he ovat kasvaneet aikuisiksi eivätkä ole jatkaneet kiusaamista enää työelämässään. Ja toivon, että he ovat opettaneet omat lapsensa olemaan kiusaamatta ketään.
Joka päivä aattelin, että kyllä tää kohta loppuu. Noh, loppuhan se joksikin aikaa peruskoulun jälkeen. Sain käyä opinnot rauhassa ja sitten siirryin työelämään. Nuorena, alle 18-vuotiaana, mulla ei ollu ongelmia työpaikoilla, mutta en tuntenu koskaan kuuluvani mihinkään joukkoon. Työpaikoilla oli ns. kuppikuntia, mutta minä en kuulunu ikinä niistä mihinkään, olin aina se ulkopuolinen. Eräässä työpaikassa johtavassa asemassa oleva mieshenkilö lähenteli. Kerroin tästä esimiehelleni, mutta ei siitä mitään sen kummempaa juttua tehty. Se olin lopulta minä joka sain lähteä, töitä ei mulle ollut. Ite vein johtopäätöksenä, kun en suostunu lähentelyihin, ei mulle ollu töitäkään tarjolla. Tätä en kuitenkaan voinu mitenkään todistaa, joten mun oli lähdettävä. Myöhemmin törmäsin työpaikalla naispuoliseen kiusaajaan, joka vahti jokaista tekemistä ja puuttui jokaiseen asiaan. Tämäki alko potuttaa sen verran, että päätin puhua asiasta johtajalle. Hänen sympatiansa oli vaan kiusaajan puolella. Mun piti vaan ymmärtää tään kiusaajan taustat ja tulla toimeen hänen kanssaan. Tästä työpaikasta lähdin väkipakolla. On mulla ollu hyviäki työpaikkoja, joissa olen viihtyny, mutta syystä tai toisesta en ole saanu niissä olla kauon aikaa. En tiiä johtuko se aina musta vai mistä. Sain lähteä eri syistä, tuotannollisista ja taloudellisista, isompi firma osti pienemmän eikä mua enää tarvittu jne.
Ikuiset arvet kiusaaminen kuitenki saa aikaan… Huolestuin itestäni sillon, kun vanhin lapsistani sano mulle, että ”äiti, sulla on huono itsetunto…”. Tää lause jäi mietityttään mua ja sehän oli totta! Mut oli lynkattu niin monta kertaa ja mua oli vähätelty niin paljon, jopa omat vanhemmat olivat sitä tehneet. Oli kamalaa miettiä sitä… Miten sitte saisin itsetuntoni takasin? En minä vieläkään tiiä… Kiusaajat vaan porskuttelee. Noh, ei ihan kaikki kuitekaan, yhen tiiän, joka on tehny itsemurhan ja yks käyttää aineita… että ei niillä kaikilla mee niin hyvin… En toivo heille mitään pahaa, toivon vaan, että he ymmärtäis tekemänsä vääryyden.
Tervetuloa sivuilleni!
Tämä on ensimmäinen kirjotukseni ja vasta tutustun blogin kirjottamisen saloihin. Miksi halusin kirjottaa? Mietin asiaa paljon ja totesin, että nyt on hyvä aika alottaa kirjottaminen.
Kuten blogini nimi jo kertoo elämä on yhtä taistelua, mutta siittä on vain selvittävä ja kahlattava etiäpäin syvimmissäkin vesissä lilluessa. Valitettavasti muuta vaihtoehtoa ei ole. En alota siittä mitä tapahtu ammoisina aikoina, vaan lyhyesti taustotan siitä mitä elämäni on ollut ja on edelleen.
Oon ollu koko peruskouluaikani koulukiusattu, mutta kiusaaminen ei suinkaan ole loppunu senkään jälkiin. Oon ollu myös työpaikkakiusattu. Nämä vaiheet ei oo ollu mitään helppoja ja net on jättänneet ikuiset arvet sekä itsetunto on menny niitten mukana. Oon kuitenki löytäny ihanan miehen rinnalleni ja oon perustanu hänen kanssaan perheen jo nuorena. Syy miksi oon jaksanu mennä elämässä etteenpäin on ollu mun perhe. En voi hyväksyä minkäänlaista kiusaamista ja mulla nousee aina karvat pystyyn ko saan kuulla tai nähä kiusaamista. Sitä ei mitkään ”meidän koulussa ei kiusata” yms. projektit saa loppumaan, son valitettava tosi asia. En aijo kirjottaa kiusaamisesta vaan mun elämästä ja elämän vaiheista.
Sillonko läpit oli pieniä, tuntu kaikki olevan ihan hyvin. Kohtasin kiusaajiani pakosta ja annoin heille tavallani anteeksi, mutta unohtaa en koskaan voi. Mieheni kävi töissä ja minä olin lasten kans kotona. Huomasin, ko perustettiin perhettä, että ”ystävät” kaikkosivat. Todellisuudessa mulla ei siis ollutkaan yhtään ystävää, joka olis jääny mun rinnalle vaikeinaki aikoina… Mulle kuitenki tuli uusia kavereita ja jopa ystäviäkin. Heistä osa on vieläki kymmenien vuosien jäljistä ystäviä ja kavereita. Ei heitä tosin montaa ole, joskus tunnen itseni yksinäiseksi.
Mieheni sairastuttua, olisin kaivannu läheisiltä tukea ja turvaa, mutta mitä sain? Toiselta suvulta sain paheksuntaa ja syytöksiä. Toiselta suvulta halveksuntaa ja onnellisia ilmeitä, ko mulla/meillä meni huonosti. En voinu kuormittaa lapsia. Enkä voinu kuormittaa murheillani ystäviänikään enkä jaksanu ollakaan heihin yhteyessä. Olin siis ihan yksin. Keskustella toki sain sairaanhoitajien, lääkäreiden, terapeuttien sekä vapaaehtosten kans, mutta en saanu siitä tarvittavaa apua, kaipasin läheisten tukea. Olin yksin.
Mieheni päästyä sairaalasta kotiin, ei läheiset tulleet käymään. Joskus soittivat ja kysyvät miten mieheni voi, ei koskaan kysyneet miten minä voin. Olin aina kireänä ja sen huomasivat sairaanhoitajat meillä käydessään. En vain meinannut jaksaa tätä kaikkea. Huoli oli siitäki, miten tästä etteenpäin mentäisiin? Ite olen ikäni tehny pätkätöitä. Töitä olen hakenu kovasti, mutta aina net on jääneet pätkätöiksi… Se on jo latistanu itsetuntoa entisestään. Olen kattonu monet kerrat peiliin, että mikä mussa on vikana, ko en kelepaa??
Huolehin siittä, miten saamme maksettua asuntovelkaa, koska tulot on koostuneet mieheni palkasta ja vain pieni osa mun tuloista. Miten muutenki pärjätään etteenpäin. Ite ollessani kaupanalalla töissä vuosia, alko mulla kädet temppuilla. Olin pitkään sairaslomalla ja lopulta taas työttömänä. Sairasloma jatku töitten päätyttyä ja lopulta vasen käsi ei enää toiminu. Itkin ja raivosin, koska en saanu muuta apua ko vahvoja särkylääkkeitä, joita en halunnu syödä, koska ne teki oloni vaan väsyneeksi ja tokkuraiseksi. Lopulta pääsin leikkaushoitoon ja kuntouttaminen alko. Nyt käsi toimii hyvin ja olen siittä erittäin onnellinen 🙂 Samaan syssyyn päätin lähteä opiskelemaan uutta ammattia. Olin miettiny uutta ammattia jo ainakin parin vuoden ajan ja aloin selvitellä olisko mulla ollu mahdollista saaha joko vakuutusyhtiön tai Kelan maksamana uusi ammatti. Kahdelta eri lääkäriltä sain paperit uudelleen koulutusta varten, mutta kumpikaan, ei vakuutusyhtiö eikä Kela myöntänyt rahoitusta koulutukseeni. En tästä lannistunu, joten hain kouluun omaehtoisena opiskeluna.
Ammattikorkeakoulussa suoritin 3,5 vuoden opinnot kahdessa vuodessa ja suhteellisen hyvin arvosanoin. Olen onnistunu löytämään vain osa-aikaisen työn. Haku on päällä koko ajan ja haastatteluissa olen käyny, muttei net ole poikineet sen enämpää… Taas olen kattonu sinne peiliin, mikä minussa on vikana? Haastattelut tuntuu menevän ihan mukavasti, mutta silti en tuu valituksi… mitä tehen väärin? Ei tämä ainakkaan itsetuntoa kohota yhtään, päinvastoin…
Näihin mietteisiin on hyvä lopettaa tältä kertaa… jatkoa seuraa, jos vain joku jaksais tätä lukia…
